Kun valo peittää varjon

by Mervi Bergström | May 25, 2026 | Blogi

Henkisellä kentällä ilmiö nimeltä ”henkinen ohittaminen” on saanut palstatilaa viime aikoina. On hyvä, että aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan. Työssäni regressioterapeuttina ja henkisenä kouluttajana, ilmiö on tuttu.

Henkinen ohittaminen (spiritual bypassing) tarkoittaa sitä, että ihminen käyttää henkisiä käsitteitä, selityksiä tai harjoituksia keinona väistää jotakin, mikä olisi tarkoitus kohdata. Se on tapa kiertää oma sisäinen työ vetoamalla korkeampiin totuuksiin, universaaleihin lakeihin tai sielun suunnitelmaan sen sijaan, että pysähtyisi tuntemaan sen, mikä on kipeää, keskeneräistä tai epämukavaa. Henkinen ohittaminen on usein tiedostamatonta: ihminen uskoo olevansa henkisesti kehittynyt, vaikka todellisuudessa hän käyttää henkisyyttä suojamuurina omia tunteitaan vastaan.

Ohittaminen näkyy esimerkiksi siinä, että ihminen selittää vaikeat tunteensa pois vetoamalla siihen, että “kaikki tapahtuu syystä”, “tämä on vain sielun oppiläksy” tai “minun täytyy pysyä korkeassa värähtelyssä”. Sen sijaan, että hän tuntisi surun, vihan, häpeän tai pettymyksen, hän hyppää suoraan henkiseen selitykseen, joka antaa illuusion ymmärryksestä, mutta ei johda todelliseen eheytymiseen. Tällöin henkisyydestä tulee keino välttää kipua, ei kohdata sitä.

Henkinen ohittaminen näkyy myös siinä, että ihminen siirtää omat kipupisteensä toisen syyksi. Hän saattaa sanoa, että toisen energia on “matalalla”, että toinen “ei ole herännyt”, tai että toisen käytös on “hänen karmansa” tai kehotetaan ”katsomaan peiliin”. Näin hän välttää katsomasta omaa osuuttaan tilanteessa ja siirtää vastuun ulkopuolelleen. Tämä on yksi ohittamisen yleisimmistä muodoista: sen sijaan että ihminen tunnistaisi omat reaktionsa, hän selittää ne toisen ihmisen energialla tai karmalla.

Henkinen ohittaminen voi näkyä myös ylikorostuneena positiivisuutena. Ihminen yrittää pysyä “valossa” ja “korkeassa värähtelyssä” niin voimakkaasti, että hän alkaa pelätä kaikkea, mikä tuntuu raskaalta tai epämukavalta. Hän ei uskalla kohdata varjoaan, koska pelkää sen laskevan hänen värähtelyään. Tällöin henkisyydestä tulee suoritus, jossa negatiiviset tunteet nähdään virheenä eikä osana ihmisyyttä.

Toinen ohittamisen muoto on henkinen ylemmyys. Ihminen uskoo olevansa “pidemmällä polulla” ja käyttää henkistä tietoa vallan välineenä. Hän voi ajatella, että koska hän näkee “energioita” tai “edellisiä elämiä”, hän on vapautunut tavallisista inhimillisistä tunteista. Todellisuudessa tämä on vain uusi tapa välttää haavoittuvuutta: henkinen identiteetti rakentuu suojaksi sen sijaan, että se olisi väylä syvempään rehellisyyteen.

Henkinen ohittaminen voi näkyä myös siinä, että ihminen käyttää meditaatiota, joogaa, rituaaleja tai energiahoitoja keinona turruttaa tunteensa. Harjoitukset eivät ole ongelma, mutta ongelma syntyy silloin, kun niitä käytetään pakenemiseen. Ihminen voi meditoida vuosia, mutta jos hän ei koskaan pysähdy tuntemaan kipuaan, hän ei liiku eteenpäin. Hän vain kiertää kehää, jossa henkisyys toimii anestesiana.

Ohittaminen näkyy myös siinä, että ihminen selittää traumansa karmalla tavalla, joka vie häneltä toimijuuden. Hän voi sanoa, että “tämä oli tarkoitettu tapahtuvaksi”, “tämä on minun karmani”, tai “minun täytyy vain hyväksyä tämä”. Tällöin hän ei enää näe mahdollisuutta muutokseen, rajojen asettamiseen tai oman voimansa takaisin ottamiseen. Hän antaa henkiselle selitykselle enemmän valtaa kuin omalle kokemukselleen.

Kaikissa näissä muodoissa yhteistä on se, että ihminen käyttää henkisyyttä suojana sen sijaan, että antaisi sen olla väylä totuuteen. Henkinen ohittaminen ei estä henkistä kehitystä, mutta se hidastaa sitä ja tekee siitä pinnallista. Todellinen kasvu alkaa vasta silloin, kun ihminen uskaltaa katsoa itseään ilman selityksiä, ilman kiertoteitä ja ilman tarvetta olla “henkisesti oikeanlainen”. Silloin henkisyys ei enää ole pakopaikka, vaan rehellinen, avoin ja rohkea tapa olla yhteydessä omaan sieluun.

Kuva: Vicki Nunn, Pixabay

Sielun sirpaloituminen

by Mervi Bergström | Feb 10, 2026 | Blogi

Sinulle on ehkä tuttu shamanismista sielun menetyksen käsite? Se, kuinka trauman kokenut sielu pirstaloituu ja menettää osan elämänvoimastaan.

Shamanistisen sielun menetyksen mukaan sielu menettää elämänvoimaansa silloin, kun ihminen kokee jotakin hyvin raskasta kuten väkivaltaa, hylkäämistä, äkillisen menetyksen, onnettomuuden tai pitkäaikaisen stressin. Sielun menetyksessä osa hänen sielunsa energiasta “irrottautuu” selviytyäkseen. Tämä ns. sielun pirstaloituminen on defenssireaktio, jossa osa sielua vetäytyy turvaan, jotta ihminen voi jatkaa elämäänsä tilanteessa, joka muuten olisi liian musertava.

Sirpaloitunut sielun pala ei tuhoudu. Se siirtyy toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen välitilaan, jossa se odottaa. Se on yhä yhteydessä kehoon jääneeseen sieluun hienovaraisen energiasäikeen kautta, ja juuri tämän säikeen kautta pala on mahdollista kutsua takaisin ja palauttaa osaksi sieluyhteyttä.

Psykologisessa kielessä puhutaan “osista”, jotka kantavat traumaa, pelkoa tai tukahdutettuja tunteita. Nämä osat eivät ole kadonneet, vaan ne ovat vetäytyneet sivuun, jääneet jumiin aikaan ja paikkaan, jossa ne kokivat olevansa turvassa. Sielun menetys ja psykologinen dissosiaatio kuvaavat samaa ilmiötä eri kielillä: ihmisen sisäinen maailma fragmentoituu, jotta hän voi selviytyä.

Sielun menetyksen kokemus voi näkyä monin tavoin. Ihminen saattaa tuntea, ettei ole täysin “itsensä”, kuin jokin sisäinen liekki olisi hiipunut. Elämänilo voi kadota, yhteys kehoon ja tunteisiin heikentyä, tai voi syntyä tunne, että jokin tärkeä osa on jäänyt menneisyyteen. Myös intuition heikkeneminen, suunnan kadottaminen tai syvä irrallisuuden tunne voivat olla merkkejä siitä, että jokin osa sielusta odottaa takaisin kutsumista.

Monet perinteet puhuvatkin soul retrieval ‑työstä, sielun osien takaisin kutsumisesta. Erityisen voimallisesti tämä voi tapahtua menneiden elämien regressiossa, jossa palaamalla johonkin sielulle merkityksellisen menneeseen elämään, sielun sirpale, joka on jäänyt kiinni tuohon elämään, voidaan palauttaa takaisin. Menneiden elämien muistot eivät nouse sattumalta. Sieluaan etsivä ihminen on kuin pyhiinvaeltaja, joka lähtee vaellusmatkalleen menneisyyteen pyrkimyksenään alitajuinen halu eheyttää sielun voimansa.

Menneiden elämien regressiotakaan ei annettu ihmiskunnalle vain huvin vuoksi. Menneiden elämien regressioterapia on yksi voimallisimmista sielun eheytymisen työkaluista ihan samalla lailla kuin shamanistinen sielunpalautusmatka on ollut jo tuhansia vuosia. Erona näiden kahden välillä on se kuinka shamanismissa shamaani lähtee noutamaan sirpaloitunutta sielun osaa ja menneiden elämien regressiossa asiakas tekee matkan itse.

Regressioterapiassa asiakas voi tarkastella menneisyyden kokemuksiaan ohjatusti ja turvallisessa tilassa. Menneiden elämien teemat nousevat usein esiin silloin, kun jokin tunne tai reaktio ei selity tämän elämän tapahtumilla. Terapeuttinen työskentely ei keskity historialliseen todennettavuuteen, vaan siihen, miten esiin nouseva kokemus heijastaa asiakkaan psyykkistä ja emotionaalista tilaa.

Kun asiakas kohtaa menneeseen elämään kiinnittyneen kokemuksen, hän tulee samalla koskettaneeksi sitä psyykkistä osaa, joka on jäänyt jumiin traumaattiseen tai keskeneräiseen tunnetilaan. Tällainen osa voi kantaa pelkoa, häpeää, avuttomuutta tai muita tunteita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Regressioterapian kautta nämä tunteet voidaan tuoda tietoisuuteen tavalla, joka mahdollistaa niiden purkamisen, transformaation ja uudelleenintegroinnin.

Menneiden elämien regressioterapia toimii siis välineenä, jonka kautta asiakas voi tunnistaa ja integroida psyykkisiä osia, jotka ovat jääneet irrallisiksi traumaattisten kokemusten seurauksena. Tämä integraatio voi vähentää sisäistä kuormitusta ja lisätä kokonaisvaltaista hyvinvointia. Menneiden elämien regressioterapia ei ole irrallinen mystinen kokemus, vaan  menetelmä, joka auttaa käsittelemään tunnehaavoja ja palauttamaan psyykkistä eheyttä.

Kuva: Image by Alicja, Pixabay