Henkisellä kentällä ilmiö nimeltä ”henkinen ohittaminen” on saanut palstatilaa viime aikoina. On hyvä, että aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan. Työssäni regressioterapeuttina ja henkisenä kouluttajana, ilmiö on tuttu.
Henkinen ohittaminen (spiritual bypassing) tarkoittaa sitä, että ihminen käyttää henkisiä käsitteitä, selityksiä tai harjoituksia keinona väistää jotakin, mikä olisi tarkoitus kohdata. Se on tapa kiertää oma sisäinen työ vetoamalla korkeampiin totuuksiin, universaaleihin lakeihin tai sielun suunnitelmaan sen sijaan, että pysähtyisi tuntemaan sen, mikä on kipeää, keskeneräistä tai epämukavaa. Henkinen ohittaminen on usein tiedostamatonta: ihminen uskoo olevansa henkisesti kehittynyt, vaikka todellisuudessa hän käyttää henkisyyttä suojamuurina omia tunteitaan vastaan.
Ohittaminen näkyy esimerkiksi siinä, että ihminen selittää vaikeat tunteensa pois vetoamalla siihen, että “kaikki tapahtuu syystä”, “tämä on vain sielun oppiläksy” tai “minun täytyy pysyä korkeassa värähtelyssä”. Sen sijaan, että hän tuntisi surun, vihan, häpeän tai pettymyksen, hän hyppää suoraan henkiseen selitykseen, joka antaa illuusion ymmärryksestä, mutta ei johda todelliseen eheytymiseen. Tällöin henkisyydestä tulee keino välttää kipua, ei kohdata sitä.
Henkinen ohittaminen näkyy myös siinä, että ihminen siirtää omat kipupisteensä toisen syyksi. Hän saattaa sanoa, että toisen energia on “matalalla”, että toinen “ei ole herännyt”, tai että toisen käytös on “hänen karmansa” tai kehotetaan ”katsomaan peiliin”. Näin hän välttää katsomasta omaa osuuttaan tilanteessa ja siirtää vastuun ulkopuolelleen. Tämä on yksi ohittamisen yleisimmistä muodoista: sen sijaan että ihminen tunnistaisi omat reaktionsa, hän selittää ne toisen ihmisen energialla tai karmalla.
Henkinen ohittaminen voi näkyä myös ylikorostuneena positiivisuutena. Ihminen yrittää pysyä “valossa” ja “korkeassa värähtelyssä” niin voimakkaasti, että hän alkaa pelätä kaikkea, mikä tuntuu raskaalta tai epämukavalta. Hän ei uskalla kohdata varjoaan, koska pelkää sen laskevan hänen värähtelyään. Tällöin henkisyydestä tulee suoritus, jossa negatiiviset tunteet nähdään virheenä eikä osana ihmisyyttä.
Toinen ohittamisen muoto on henkinen ylemmyys. Ihminen uskoo olevansa “pidemmällä polulla” ja käyttää henkistä tietoa vallan välineenä. Hän voi ajatella, että koska hän näkee “energioita” tai “edellisiä elämiä”, hän on vapautunut tavallisista inhimillisistä tunteista. Todellisuudessa tämä on vain uusi tapa välttää haavoittuvuutta: henkinen identiteetti rakentuu suojaksi sen sijaan, että se olisi väylä syvempään rehellisyyteen.
Henkinen ohittaminen voi näkyä myös siinä, että ihminen käyttää meditaatiota, joogaa, rituaaleja tai energiahoitoja keinona turruttaa tunteensa. Harjoitukset eivät ole ongelma, mutta ongelma syntyy silloin, kun niitä käytetään pakenemiseen. Ihminen voi meditoida vuosia, mutta jos hän ei koskaan pysähdy tuntemaan kipuaan, hän ei liiku eteenpäin. Hän vain kiertää kehää, jossa henkisyys toimii anestesiana.
Ohittaminen näkyy myös siinä, että ihminen selittää traumansa karmalla tavalla, joka vie häneltä toimijuuden. Hän voi sanoa, että “tämä oli tarkoitettu tapahtuvaksi”, “tämä on minun karmani”, tai “minun täytyy vain hyväksyä tämä”. Tällöin hän ei enää näe mahdollisuutta muutokseen, rajojen asettamiseen tai oman voimansa takaisin ottamiseen. Hän antaa henkiselle selitykselle enemmän valtaa kuin omalle kokemukselleen.
Kaikissa näissä muodoissa yhteistä on se, että ihminen käyttää henkisyyttä suojana sen sijaan, että antaisi sen olla väylä totuuteen. Henkinen ohittaminen ei estä henkistä kehitystä, mutta se hidastaa sitä ja tekee siitä pinnallista. Todellinen kasvu alkaa vasta silloin, kun ihminen uskaltaa katsoa itseään ilman selityksiä, ilman kiertoteitä ja ilman tarvetta olla “henkisesti oikeanlainen”. Silloin henkisyys ei enää ole pakopaikka, vaan rehellinen, avoin ja rohkea tapa olla yhteydessä omaan sieluun.
Kuva: Vicki Nunn, Pixabay