Minulla oli koko alkuvuoden mietittävänä vetovoiman laki. Olen sitä opiskellut henkisen kehitykseni alkuajoista lähtien, mutta nyt se miten luomme ajatuksillamme todellisuutemme nousi eteen syvemmin pohdittavaksi. Se nousi sieltä sielun tasolta.
Kun nyt olen tälläinen aika syvissä vesissä liikkuva intuitiivinen ihminen, en sitten jättänyt asiaa vain ajatuksen tasolle. Virittäydyin vastaanottamaan kaiken ohjauksen ja opetuksen minkä henkimaailma näki minulle parhaimmaksi antaa asian tiimoilta.
Ja tulihan sitä ohjausta runsain mitoin. Eteeni tippui kirjoja, artikkeleita, keskustelunpätkiä. Asiakkaani lähestyivät minua erilaisin kysymyksin. Ystäväni pohtivat jotain omaa ongelmaansa asian tiimoilta. Herkät korvani ja kuunteleva sydämeni valpastuivat. Intuitiivinen antennini pyöri villkkaasti havaiten ja huomioiden sen mihin suuntaan minua ohjattiin.
Välillä vietiin kuin pässiä sarvista, mutta tuokaan ei ollut uutta. Sieluni on jo aikaa sitten antanut periksi henkimaailman johdatukselle. Se on hyväksynyt sen, että oma osani on vain ottaa vastaan ja seurata tuntojani.
Intuitiivisuus on toinen nimeni. Opetan sitä, hengitän sitä, syön sitä ja menen nukkumaan sen kanssa. Aamulla se antaa minulle hyvän huomenen suukon poskelle ja patistaa uuteen päivään. Aina uusin oivalluksin. Aina innokkaana tietämään lisää. Aina oppimaan lisää.
Nyt minua askarrutti kysymys siitä miksi jotkut vetovoiman lain kannettavaksi antamani unelmat olivat toteutuneet ja jotkut ei. Miksi jotkut olivat ihan suoraan sanoen menneet harakoille. Oliko toteutumattomuudelle syynä omat negatiiviset ajatukseni tai tunteeni vai ihan puhtaasti uskon puute. Vai oliko kyseessä isomman voiman minulle laatima suunnitelma?
Kaivoin vanhan vuosilta 2007-2008 olevan henkisen päiväkirjanikin esiin jostain pölyisen laatikon kätköistä. Minun piti nähdä mitä olin siihen kirjoittanut. Luin kirjoituksiani. Katsoin aarrekarttojani. Välillä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Välillä vaan nopeasti käänsin sivua, koska en sietänyt palata omaan vanhaan itseeni.
Samoihin aikoihin kipuilin uuden kurssin koostamisen kanssa. Olin luvannut tehdä itsetuntoa kohottavan kurssin. Minua pyydettiin lähestymään teemaa valoittamalla sisäinen lapsi- ja tunnelukkojen käsitteitä. Ajattelin koostaa intuitiivisen tunneterapiani pohjalta oman näköistäni materiaalia. Mutta se ei vaan ottanut sujuakseen. Vitkuttelin ja turhauduin suunnitelmieni kanssa kunnes yksi kohtalokas tapaaminen netissä muutti agendani aivan täysin.
Minulla oli treffit yhden englantilaisen transsimeedion henkioppaan kanssa eli kanavointi. Jonathan, henkiopas, saarnasi minulle tunnin siitä miten ihmiset, siis minä, täällä maan päällä emme uskalla elää iloisesti ja epäilemme noudattaa sielumme ääntä. Oliko ihan vahingossa vai tarkoituksella, mutta hän myös antoi minulle kurssini koostumuksen. Haukoin henkeäni session jälkeen. En niinkään siksi, että olisin ollut loukkaantunut minulle rakkaudella saarnaavalle henkioppaalle. Haukoin henkeäni, koska se mitä olin pähkäillyt kuukausikaupalla, oli nyt siinä edessäni muistiinpanojeni muodossa. Se ei ollut se sisältö mitä olin itse kaavaillut, mutta se oli juuri se sisältö mitä olin hakenut.
Suurin piirtein samoihin aikoihin käsiini osui shamaani Alberto Villoldon kirja, joka käsittelee rohkeaa unelmointia. Kaikki palapelin palaset loksahtivat kerralla kokoon. Yksi noita ”pidätä henkeäsi, räpyttele silmiäsi, voiko tämä ihan oikeasti olla totta” –hetkiä, joissa johdatus on läsnä isolla J-kirjaimella. Kirjassaan Villoldo kirjoittaa siitä kuinka shamaanit unelmoivat maailman todelliseksi. He unelmoivat sen sielusta käsin.
Sielun unelma. Miten ihana käsite! Mikä oli minun sieluni unelma? Oliko tässä syy siihen miksi jotkut unelmistani olivat toteutuneet ja ne toiset ei?
Kädet vapisten kaivoin taas vanhan päiväkirjani esiin. Minun piti loytää se syy, mikä oli antanut toteutuneille unelmilleni siivet. Minun piti löytää sieluni unelma.
Ja se oli siellä. Se oli kirjoitettu pienellä aina jonkun isomman unelman perään. Se häpeili omaa olemistaan. Se ei ollut tärkeä seisoessaan sen ison ja upean unelmani vieressä. Mutta se oli siellä ja tajusin kuinka rohkea ja aito oli sieluni unelma ollut siitäkin huolimatta, että se ei ollut sitä ollut.
Olin mennyt harhaan, kuten varmaan aika moni muukin. Olin elintasohimoissani pröystäilevän egoni ajamana kuvitellut, että taivaallisilla valon auttajilla on aikaa autella elintasomammaa saamaan uusi auto, isompi koti, uhkeammat lomamatkat ja tietysti…..ihan helvetisti rahaa. Ei se noin toimi, jos ihmisen sielulla on jotain muutakin tehtävää kuin makailla auringossa siemaillen drinkkejä. Egolle tuo olisi passannut todella hyvin. Ihan yhtä hyvin kuin ne upouuden mersun avaimetkin. Mutta ei nuo olisi minua onnelliseksi tehneet. Jos olet lukenut kirjani, tiedät tasan tarkkaan mitä tarkoitan.
Sielu on siitä jännä, että sitä ei juuri jaksa nuo egon jutut kiinnostaa. Sitä kiinnostaa vain ja ainoastaan se miten totuudellisesti elämme elämää. Sitä kiinnostaa vain se miten toteutamme sitä sielunsuunnitelmaa, minkä olemme tehneet ennen tänne tuloamme. Sielua kiinnostaa se miten paljon rakkautta annamme tähän maailmaan. Ei se miten paljon ”rakkautta” saamme materian muodossa.
Mikä antoi toteutuneille unelmilleni siivet?
Se oli yksi pieni ja hyvin mitätön sivulause ”haluan kouluttaa ja auttaa naisia”.
Itku pääsi, kun tuon luin. Muistin senkin miksi sen olin aikoinani kirjoittanut. En todellakaan ollut edes kirjoittanut sitä mistään puhtaasta lähimmäisen-rakkaudesta. Kyllä siellä se minun kansainvälisen bisnesnaisen ego huuteli omiaan mersun avaimia himoiten. Olin kai jostain lukenut, että vetovoiman laki toimii parhaiten, jos siellä takana on pyyteetön syy. Vähän sama kuin vetää lottovoittoa puoleensa sillä lupauksella, että jos annatte minulle sen mitä haluan, lupaan lahjoittaa puolet omaisuudestani hyväntekeväisyyteen, koska minä ihan oikeasti olen kiva ja ihana ihminen. Olin siis hieronut kauppoja yläkerran voimien kanssa.
Mutta olinko? Olinko kuitenkin tiedostamattani antanut sieluni käden tuon kirjoittaa? Intuitiivisesti ottanut kiinni hyvin syvältä itsestäni tulevasta autenttisesta tunteesta?
Suhteeni yläkertaan on aina ollut ristiriitainen. Siinä missä rakastan henkistä elämääni, olen myös riidellyt johdatukseni kanssa. Ystävääni huvittaa kiukkuamiseni. Se saa aikaan kunnon huutonaurua. Minua se ei välillä huvita ollenkaan, koska ne minun ”pitäkää tunkkinne” tilanteet ovat tilanteita, joissa epäilevä egoni vielä pääsee niskan päälle. Egoni vaatii palkintoa. Egoni hieroo henkimaailman kanssa kauppaa kuten se oppi hieromaan sitä entisessä elämässäni kansainvälisen suoramyynnin parissa. Egon mielestä tämä koko henkinen homma on ihan alapäästä. Juuri niin. Ihan sieltä häntäluun tienoilla olevan pelkäävän juurichakran päästä. Egoni puhuu toimeentulostaan huolehtivan pelkäävän sisäisen lapsen vaativalla äänellä. Ihan sellaista normi juurichakra-kamaa. Perusturvallisuuden puutteen tunnelukkojen valitusta.
Puhelimeni muistiinpanoissa on lista, jonka olen kirjoittanut 11.12.2013. Kaikki tuolla listalla olevat unelmani ovat toteutuneet. Ymmärrän nyt miksi ne ovat toteutuneet. Ne ovat toteutuneet siksi, että ne ovat aivan täysin puhtaasti linjassa sieluni unelman kanssa. Teen juuri sitä työtä mitä sieluni rakastaa. Eteeni tuodaan ihania asiakkaita, joille saan olla yksi askel heidän sielunsa eheytymisen polullaan. Olen tunneterapeutti. Sielujen korjaaja. Moderni shamaani.
Sieluni on niin paljon viisaampi kuin minä olen. Olen onnellinen nainen. Minulla on runsautta sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
En takaa enkä vanno, että minulle ei enää koskaan nouse näitä epätoivon ”pitäkää tunkkinne” –tilanteita. En ole täydellinen. Enkä haluakaan olla täydellinen. Haluan, että minulla on vielä paljon opittavaa. Haluan, että voin herätä aina uuteen aamuun uuden idean tai oivalluksen kanssa. Haluan, että elämäni on elämän mittainen matka omaan voimaani.
Onneksi yläkerta on ymmärtäväinen. Ystäväni aina sanookin hikotellen huutonaurunsa lomassa näiden ”pitäkää tunkkinne” kohtauksieni aikana, että ”Oota vaan, nyt on tulossa jotain suurta. Saat taas yhden niistä valon välähdyksistäsi”. Ystäväni on tähän saakka ollut aina oikeassa. Hän on viisas. Hän tietää sen, mitä minä en aina muista tietää. Hän tietää sen, että egoni tarvitsee kunnon näytön sille kuka on pomo. Kun sieluni repäisee isot johdatuksen yhteensattumat ja merkit eteeni, egoni pyörtyy. Johdatuksen edessä ei voi muuta kuin kiittää elämää.
Kiitos antaa vieläkin isommat siivet sielun unelmille.
Lisää sielun unelmista ja matkasta omaan voimaan kurssillani Matka omaan voimaan.