“Ehkä suurin kysymys, minkä ihminen kysyy elämänsä aikana, on kysymys elämän tarkoituksesta. Mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen täällä? Onko tarkoitukseni sinnitellä elämän virrassa maksaen tuhoton pino laskuja samalla todistaen fyysisen kehoni vanhentumista ja, sitten kerran, kuolla pois. Mitä minusta jää, kun minua ei enää ole? Kuka saattaa minut rajan taa, kun aikani on tullut jättää se mitä kutsuin elämäkseni? Voinko sanoa, että elin elämäni ja, että elämälläni oli joku tarkoitus? Mitä vastaan, kun minulta tuolla verhon tuolla puolen kysytään ”Mites se meni noin niinku omasta mielestä?”
Meillä saattaa olla mielestämme paljonkin vastauksia ylläoleviin kysymyksiin. Voimme sanoa, että elämän tarkoitus on elämä itse. Että elämä pitää elää. Kun tänne kerran on tultu, elämästä pitää ottaa kaikki irti. Elämä pitää elää ihan täysillä vilkuilematta menneisyyden peruutuspeiliin. Ehkä se tarkoittaa sitä, että teemme elämän. Että omalla tahdolla ja teoilla elämä luodaan juuri halutunlaiseksi. ”Niin makaa kuin petaa” kuuluu vanha suomalainen sananlaskukin. Mikään ei kiduttaisi niin paljon kuin hukkaan heitetyt mahdollisuudet ja elämyksetön elämä. Elämässä pitää olla elämyksiä muuten elämästä katoaa elämisen maku.
Tai ehkä haluamme antaa elämälle merkityksen kaikkien koettujen vastoinkäymisten kautta. Jos kokemuksilla ei olisi mitään merkitystä, silloin elämä, olisi vain sattuma. Yhtä ikävä seuralainen kuin hyttynen kesäillassa. Lyhyt lento universumin elämänkaaressa. Kerran eletty ja yhtä nopeasti ohi. Kukaan ei halua olla vain sattuma. Ei ehkä hyttynenkään.
Hyvinä aikoina on helppo kiittää elämää sen suomasta runsaudesta ja onnesta. Ikävien asioiden tapahtuessa on vaikea uskoa siihen, että elämällä on tarkoitus. Sairauden ja kuoleman koskettaessa elämän koetaan pettäneen. Eihän sen näin pitänyt mennä. Miksi tämä tapahtuu minulle? Miksi kaikkien kokemieni vääryyksien ja epäoikeuksien jälkeen, elämäkin vielä herjaa heittämällä eteeni taas uuden vastoinkäymisen?
Vastaavasti elettäessä elämän nousukautta, sisällä saattaa velloa pelko siitä, että se ei tule kestämään. Tiedämme, että ihmisellä on loppujen lopuksi hyvin vähän keinoja estää mitään tapahtumasta, jos elämä itse päättää sekaantua asioihin. Pelätään surua, mutta samoin pelätään onnellisuutta. Pelätään kuolemista ihan samalla tavoin kuin pelätään elämistä.
Elämä on siten paradoksi, joka tuntuu kaikista parhaista yrityksistämme huolimatta heittelevän meitä holtittomasti. Haluaisimme kokea elämän kuten sudenkorento, joka vaivattomasti kesäillan hiljaisuudessa liitelee pitkin veden pintaa. Kauniisti hipaisten veden tyyntä pintaa. Sanoisimme jälkeenpäin, että elämä kantoi. Jokin suurempi voima kannatteli silloin, kun elämän tyyni vesi muuttui raivoaviksi vaahtopäiksi ja kun taivaalla liitelivät korpinmustat linnut. Elämä kantoi, kun ihminen itse ei enää itseään jaksanut kannatella. Jossain siellä kaiken elämisen raivon keskellä ihmiseen avautui tyyni satama, jossa oli turvallista olla. Jossain kaiken sen haaksirikon keskellä jokin isompi voima kuiskasi ”Lepää tässä. Olet turvassa.”
Tuona hetkenä meille avautuisi jotain elämääkin suurempaa. Ymmärtäisimme, että elämä tapahtuu siitäkin huolimatta olemmeko siinä mukana vai emme. Tuo hetki siellä levon satamassa on elämää. Se ei ehkä ole juuri sellaista elämää kuin olemme itse suunnitelleet, mutta tuollakin hetkellä olisi tarkoituksensa. Jos emme kokisi myrskyä, jäisimme liitelemään oman elämämme pinnalle koskaan sukeltamatta sen syvyyksiin.
Elämän ajaton, universaali, rakkauden virtaus virtaa kauttamme sanojen, tunteiden ja tekojen muodossa. Elämän muodossa. Sen kaikessa inhimillisen elämisen kirjossa. Emme voi astua syrjään elämän virrasta haluten vain niitä hyviä aikoja. Kuten tarot-pakan Kohtalonpyörässä kiikumme välillä elämän pyörässä siellä korkealla ihaillen maisemia nauttien elämän parhaista hetkistä ennen kuin pyörä taas pyörähtää singoten meidät vauhdillaan maan tasalle ihmettelemään maisemia hieman matalammista kulmista. Ehkä saavumme tasanteelle henkeä haukkoen ja sydän hakaten pelästyksestä. Korkeat paikat eivät ole kaikkia varten vaikka siellä ylhäällä näkeekin kauas. Hetken pysähdyksen jälkeen alamme taas nousta. Elämä on syklinen, alati tapahtuva muutoksen pyörä, jonka kyydissä olemme koko ajan, halusimme tai emme.
Meissä on osa ikuisuutta, joka tiedostaa elämän syvemmän merkityksen. Ehkä sen sijaan, että haluamme tietää sen mikä on elämämme tarkoitus, meidän tulee muotoilla kysymyksemme toisella tavalla.
Mitä tapahtuisi, jos kysymme MIKSI meillä on elämä.
Kuva: Pixabay