Sieluni unelma

Sieluni unelma

Minulla oli koko alkuvuoden mietittävänä vetovoiman laki. Olen sitä opiskellut henkisen kehitykseni alkuajoista lähtien, mutta nyt se miten luomme ajatuksillamme todellisuutemme nousi eteen syvemmin pohdittavaksi. Se nousi sieltä sielun tasolta.

Kun nyt olen tälläinen aika syvissä vesissä liikkuva intuitiivinen ihminen, en sitten jättänyt asiaa vain ajatuksen tasolle. Virittäydyin vastaanottamaan kaiken ohjauksen ja opetuksen minkä henkimaailma näki minulle parhaimmaksi antaa asian tiimoilta.

Ja tulihan sitä ohjausta runsain mitoin. Eteeni tippui kirjoja, artikkeleita, keskustelunpätkiä. Asiakkaani lähestyivät minua erilaisin kysymyksin. Ystäväni pohtivat jotain omaa ongelmaansa asian tiimoilta. Herkät korvani ja kuunteleva sydämeni valpastuivat. Intuitiivinen antennini pyöri villkkaasti havaiten ja huomioiden sen mihin suuntaan minua ohjattiin.

Välillä vietiin kuin pässiä sarvista, mutta tuokaan ei ollut uutta. Sieluni on jo aikaa sitten antanut periksi henkimaailman johdatukselle. Se on hyväksynyt sen, että oma osani on vain ottaa vastaan ja seurata tuntojani.

Intuitiivisuus on toinen nimeni. Opetan sitä, hengitän sitä, syön sitä ja menen nukkumaan sen kanssa. Aamulla se antaa minulle hyvän huomenen suukon poskelle ja patistaa uuteen päivään. Aina uusin oivalluksin. Aina innokkaana tietämään lisää. Aina oppimaan lisää.

Nyt minua askarrutti kysymys siitä miksi jotkut vetovoiman lain kannettavaksi antamani unelmat olivat toteutuneet ja jotkut ei. Miksi jotkut olivat ihan suoraan sanoen menneet harakoille. Oliko toteutumattomuudelle syynä omat negatiiviset ajatukseni tai tunteeni vai ihan puhtaasti uskon puute. Vai oliko kyseessä isomman voiman minulle laatima suunnitelma?

Kaivoin vanhan vuosilta 2007-2008 olevan henkisen päiväkirjanikin esiin jostain pölyisen laatikon kätköistä. Minun piti nähdä mitä olin siihen kirjoittanut. Luin kirjoituksiani. Katsoin aarrekarttojani. Välillä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Välillä vaan nopeasti käänsin sivua, koska en sietänyt palata omaan vanhaan itseeni.

Samoihin aikoihin kipuilin uuden kurssin koostamisen kanssa. Olin luvannut tehdä itsetuntoa kohottavan kurssin. Minua pyydettiin lähestymään teemaa valoittamalla sisäinen lapsi- ja tunnelukkojen käsitteitä. Ajattelin koostaa intuitiivisen tunneterapiani pohjalta oman näköistäni materiaalia. Mutta se ei vaan ottanut sujuakseen. Vitkuttelin ja turhauduin suunnitelmieni kanssa kunnes yksi kohtalokas tapaaminen netissä muutti agendani aivan täysin.

Minulla oli treffit yhden englantilaisen transsimeedion henkioppaan kanssa eli kanavointi. Jonathan, henkiopas, saarnasi minulle tunnin siitä miten ihmiset, siis minä, täällä maan päällä emme uskalla elää iloisesti ja epäilemme noudattaa sielumme ääntä. Oliko ihan vahingossa vai tarkoituksella, mutta hän myös antoi minulle kurssini koostumuksen. Haukoin henkeäni session jälkeen. En niinkään siksi, että olisin ollut loukkaantunut minulle rakkaudella saarnaavalle henkioppaalle. Haukoin henkeäni, koska se mitä olin pähkäillyt kuukausikaupalla, oli nyt siinä edessäni muistiinpanojeni muodossa. Se ei ollut se sisältö mitä olin itse kaavaillut, mutta se oli juuri se sisältö mitä olin hakenut.

Suurin piirtein samoihin aikoihin käsiini osui shamaani Alberto Villoldon kirja, joka käsittelee rohkeaa unelmointia. Kaikki palapelin palaset loksahtivat kerralla kokoon. Yksi noita ”pidätä henkeäsi, räpyttele silmiäsi, voiko tämä ihan oikeasti olla totta” –hetkiä, joissa johdatus on läsnä isolla J-kirjaimella. Kirjassaan Villoldo kirjoittaa siitä kuinka shamaanit unelmoivat maailman todelliseksi. He unelmoivat sen sielusta käsin.

Sielun unelma. Miten ihana käsite! Mikä oli minun sieluni unelma? Oliko tässä syy siihen miksi jotkut unelmistani olivat toteutuneet ja ne toiset ei?

Kädet vapisten kaivoin taas vanhan päiväkirjani esiin. Minun piti loytää se syy, mikä oli antanut toteutuneille unelmilleni siivet. Minun piti löytää sieluni unelma.

Ja se oli siellä. Se oli kirjoitettu pienellä aina jonkun isomman unelman perään. Se häpeili omaa olemistaan. Se ei ollut tärkeä seisoessaan sen ison ja upean unelmani vieressä. Mutta se oli siellä ja tajusin kuinka rohkea ja aito oli sieluni unelma ollut siitäkin huolimatta, että se ei ollut sitä ollut.

Olin mennyt harhaan, kuten varmaan aika moni muukin. Olin elintasohimoissani pröystäilevän egoni ajamana kuvitellut, että taivaallisilla valon auttajilla on aikaa autella elintasomammaa saamaan uusi auto, isompi koti, uhkeammat lomamatkat ja tietysti…..ihan helvetisti rahaa. Ei se noin toimi, jos ihmisen sielulla on jotain muutakin tehtävää kuin makailla auringossa siemaillen drinkkejä. Egolle tuo olisi passannut todella hyvin. Ihan yhtä hyvin kuin ne upouuden mersun avaimetkin. Mutta ei nuo olisi minua onnelliseksi tehneet. Jos olet lukenut kirjani, tiedät tasan tarkkaan mitä tarkoitan.

Sielu on siitä jännä, että sitä ei juuri jaksa nuo egon jutut kiinnostaa. Sitä kiinnostaa vain ja ainoastaan se miten totuudellisesti elämme elämää. Sitä kiinnostaa vain se miten toteutamme sitä sielunsuunnitelmaa, minkä olemme tehneet ennen tänne tuloamme. Sielua kiinnostaa se miten paljon rakkautta annamme tähän maailmaan. Ei se miten paljon ”rakkautta” saamme materian muodossa.

Mikä antoi toteutuneille unelmilleni siivet?

Se oli yksi pieni ja hyvin mitätön sivulause ”haluan kouluttaa ja auttaa naisia”.

Itku pääsi, kun tuon luin. Muistin senkin miksi sen olin aikoinani kirjoittanut. En todellakaan ollut edes kirjoittanut sitä mistään puhtaasta lähimmäisen-rakkaudesta. Kyllä siellä se minun kansainvälisen bisnesnaisen ego huuteli omiaan mersun avaimia himoiten. Olin kai jostain lukenut, että vetovoiman laki toimii parhaiten, jos siellä takana on pyyteetön syy. Vähän sama kuin vetää lottovoittoa puoleensa sillä lupauksella, että jos annatte minulle sen mitä haluan, lupaan lahjoittaa puolet omaisuudestani hyväntekeväisyyteen, koska minä ihan oikeasti olen kiva ja ihana ihminen. Olin siis hieronut kauppoja yläkerran voimien kanssa.

Mutta olinko? Olinko kuitenkin tiedostamattani antanut sieluni käden tuon kirjoittaa? Intuitiivisesti ottanut kiinni hyvin syvältä itsestäni tulevasta autenttisesta tunteesta?

Suhteeni yläkertaan on aina ollut ristiriitainen. Siinä missä rakastan henkistä elämääni, olen myös riidellyt johdatukseni kanssa. Ystävääni huvittaa kiukkuamiseni. Se saa aikaan kunnon huutonaurua. Minua se ei välillä huvita ollenkaan, koska ne minun ”pitäkää tunkkinne” tilanteet ovat tilanteita, joissa epäilevä egoni vielä pääsee niskan päälle. Egoni vaatii palkintoa. Egoni hieroo henkimaailman kanssa kauppaa kuten se oppi hieromaan sitä entisessä elämässäni kansainvälisen suoramyynnin parissa. Egon mielestä tämä koko henkinen homma on ihan alapäästä. Juuri niin. Ihan sieltä häntäluun tienoilla olevan pelkäävän juurichakran päästä. Egoni puhuu toimeentulostaan huolehtivan pelkäävän sisäisen lapsen vaativalla äänellä. Ihan sellaista normi juurichakra-kamaa. Perusturvallisuuden puutteen tunnelukkojen valitusta.

Puhelimeni muistiinpanoissa on lista, jonka olen kirjoittanut 11.12.2013. Kaikki tuolla listalla olevat unelmani ovat toteutuneet. Ymmärrän nyt miksi ne ovat toteutuneet. Ne ovat toteutuneet siksi, että ne ovat aivan täysin puhtaasti linjassa sieluni unelman kanssa. Teen juuri sitä työtä mitä sieluni rakastaa. Eteeni tuodaan ihania asiakkaita, joille saan olla yksi askel heidän sielunsa eheytymisen polullaan. Olen tunneterapeutti. Sielujen korjaaja. Moderni shamaani.

Sieluni on niin paljon viisaampi kuin minä olen. Olen onnellinen nainen. Minulla on runsautta sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

En takaa enkä vanno, että minulle ei enää koskaan nouse näitä epätoivon ”pitäkää tunkkinne” –tilanteita. En ole täydellinen. Enkä haluakaan olla täydellinen. Haluan, että minulla on vielä paljon opittavaa. Haluan, että voin herätä aina uuteen aamuun uuden idean tai oivalluksen kanssa. Haluan, että elämäni on elämän mittainen matka omaan voimaani.

Onneksi yläkerta on ymmärtäväinen. Ystäväni aina sanookin hikotellen huutonaurunsa lomassa näiden ”pitäkää tunkkinne” kohtauksieni aikana, että ”Oota vaan, nyt on tulossa jotain suurta. Saat taas yhden niistä valon välähdyksistäsi”. Ystäväni on tähän saakka ollut aina oikeassa. Hän on viisas. Hän tietää sen, mitä minä en aina muista tietää. Hän tietää sen, että egoni tarvitsee kunnon näytön sille kuka on pomo. Kun sieluni repäisee isot johdatuksen yhteensattumat ja merkit eteeni, egoni pyörtyy. Johdatuksen edessä ei voi muuta kuin kiittää elämää.

Kiitos antaa vieläkin isommat siivet sielun unelmille.

Lisää sielun unelmista ja matkasta omaan voimaan kurssillani Matka omaan voimaan.

Kuka sammutti valon?

Kuka sammutti valon?

Valoa ei ole ilman pimeyttä. Valaistumiseen pyrkivä henkinen etsijä joutuu polullaan kohtaamaan yhden tai useamman epäilyjen värittämän jakson. Henkimaailma työntää etsijän oman mukavuusalueen ulkopuolelle, jossa on pakko kohdata egon rajoitteet. Vaihtoehtona on henkinen kuolema.

Laskeudumme pimeyteen kohdataksemme syvimmät pelkomme. Pahanolomme hetkellä meillä on kaksi vaihtoehtoa; pysyä egon rakentamassa vankilassa tai romuttaa se. Romuttaminen tarkoittaa luopumista siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Kehitystä ei tapahdu, jos itsepintaisesti turvaudumme siihen, mitä meillä on ja siihen mitä me olemme.

Henkinen kehitys on prosessi, jolla on ihan oma elämä. Voimme yrittää manipuloida ihan kaikkea muuta, mutta emme sitä miten henkimaailma tekee töitä kanssamme. Se on pelottavaa, koska nyt meiltä kysytään uskoa sellaiseen mitä emme edes näe. Olen huomannut, että kun lähdemme tälle sielun polulle, alkuaika on aivan ihanaa hurmosta. Olemme löytäneet uuden maailman, jossa kaikki on mahdollista. Olomme on voittamaton ja kuvittelemme, että voimme päättää siitä mitä meille tapahtuu. Manifestoimme, meditoimme ja ajattelemme positiivisesti. Kaikki on ”Ah, niin ihanaa”.

Mutta tuo on vain alku. Se on se porkkana millä meidät vetäistään omaan syvimpään olemukseemme. Tuon alkuajan hurmosvaiheen jälkeen alkaa se varsinainen työ. Monet tipahtavat hurmoksen kärryiltä tässä vaiheessa. Eteen tulee tilanteita, ihmisiä ja vastoinkäymisiä. Petymme siihen, että huolimatta kaikista kauniista henkisistä opeistamme, meitä näin raadollisesti rangaistaan. Missä on se täyttymys joka luvattiin? Miksi minua satutetaan, vaikka en ole tehnyt mitään pahaa, vaan olen yrittänyt olla juuri kuten on opetettu? Miksi en enää osaa manifestoida? Kuka sammutti valon!

Ihmisen ego on iso ja se haluaa hallita kaikkea. Luulitko ihan oikeasti, että se antaisi sinun ihan näin helposti paeta egosi vankilasta ja antaa korkeimman minäsi tarttua ohjaimiin? Alkaa taistelu siitä kuka voittaa. Voittaako egosi vai voittaako sielusi? Sinussa syvällä olevat pelot, tukahdetut tunteet nostavat ilkeää päätään ja käytät enemmän ja enemmän energiaa niiden piilossa pitämiseen. Tämä henkinen polku onkin raskas ja sen anti nuhjuista. Tervetuloa sielun pimeään yöhön! Menetkö paniikkiin ja pakenet tuttuun ja turvalliseen maailmaasi vai avaatko kätesi levälleen halaamaan epäilyksen pahaa oloa?

Sielun pimeä yö on henkistä extremiä. Se on testi siihen miten osaamme luopua siitä mikä ei ole meille tarkoitettu.

Kysyt isoja kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Etsit omaa paikkaasi. Omaa minääsi. Olet suorittanut elämää niin kauan. Elänyt sitä normien ja yhteiskunnan mukaan. Mutta elämä ei ole suorittamista varten. Et siitä saa palkintoa tuolla puolen. Sinua ei taputeta selkään siksi, että olet ollut kiva ja kiltti ihminen, jos se on tarkoittanut sitä, että olet haudannut sielusi. Haudannut sen menestymisen, pätemisen, tekemisen taakse. Antanut egosi rajoittaa sielusi elämää.

Minäkin olin suorittanut elämää niin kauan. Olin sulkenut oman syvimmän olemukseni pois niin kauan, että olin vieras itselleni. Olin luullut pystyväni manipuloimaan kehitystäni. Kun laskeuduin omaan pimeyteeni, minun oli vaikea tunnustaa, että yhteyteni henkimaailmaan oli poissa. Rukouksiini ei vastattu. Minut oli hylätty, enkä ymmärtänyt miksi. Oliko se siksi, että en ollut riittävän hyvä henkimaailman käytettäväksi?

Minut laitettiin katkolle. Minut laitettiin testiin. Se minkä olin kokenut olevan läsnä, olikin nyt poissa. Ympärilläni oli vahva seinä, jonka yli en nähnyt. Ryvin pohjalla. Halusin, että minut pelastetaan. Olin vihainen, koska kukaan ei tullut pelastamaan minua. Kirosin viikkoja, kuukausia huonoa onneani. Sitten saapui päivä, kun ymmärsin, että en voinut siirtää kipuani kenenkään muun harteille. En voinut antaa sitä pois. Minun tuli kohdata se ihan yksin. Se oli kuoleman hetki, jolloin ihan oikeasti halusin kuolla. Tämä oli niin syvältä!

Olin väistellyt tunteitani tyydyttävästi kolmekymmentä vuotta. Kaikki mitä minulle oli sattunut elämäni aikana oli johdattanut minua väjäämättä kohti hetkeä, jolloin minun oli pakko kääntyä ja kohdata pelkoni sydän vapisten. Tiesin, että jos en sitä uskaltaisi tehdä, niin mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi. Minä en muuttuisi paremmaksi. En edes tiennyt mitä pelkäsin. Oliko se yksinäisyys? Hylätyksi tuleminen? Rakkauden puute? Avun vastaanottaminen? Omien pahojen tekojeni tunnustaminen? Sen, että olin ihan oikeasti paska, itsekäs ihminen, joka ei osannut tuntea kiitollisuutta, anteeksiantoa eikä rakkautta edes itseään kohtaan.

Masennukseni aikana minulla oli suuri tarve olla yksin. Janosin hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Halusin oppia tuntemaan itseni. Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle. En enää halunnut elää itseni vieressä, vaan itsessäni. Minua vaivasivat jatkuvasti päässäni pyörivät ajatukset.

Kokeneena meditoijana koin tämän turhauttavana. Olin meditoinut vuosia ja omasta mielestäni olin siinä hyvä. Olin saanut paljon tietoa läpi meditoidessani. Olin tutustunut henkioppaisiini ja minua oli ohjattu hellästi kehitykseni polulla. Nyt tilanne oli kokonaan toinen. Mielessä pyörivät vain isot, vastausta odottavat kysymykset. Miksi? Minkä takia? Miksi voin niin pahoin? Mihin olin kadottanut kaiken toivon tulevaisuuden suhteen? Ja missä ihmeessä oli yhteyteni henkimaailmaan?

Jatkoin meditointia. Siitä oli tullut vuosien varrella tapa ja tunnollisesti hiljennyin joka päivä puhumaan henkioppailleni. Sanotaan, että meditoinnin aikana Korkein puhuu meille ja muina aikoina me Korkeimmalle. No, minulle ei kyllä kukaan puhunut yhtään mitään noiden pimeiden kuukausien aikana. Tietoisuuteni oli täynnä sitä samaa mitä se oli kaikkina muinakin aikoina – ahdistusta. En silti halunnut antaa periksi. Uskoni siihen, että jopa lyhyistä lyhyinkin tyhjä hetki mielessäni työntäisi kaoottisen mieleni syrjään ja avaisi yhteyden henkimaailmaan, antoi minulle voimaa. Tiesin, että se oli mahdollista. Olihan minua opetettu meedioksi tuota kautta. Mutta nyt oli henkiset tekniset kiksit ja niksit vähissä. Nyt meditoinnistani puuttui hileet ja bileet. Nyt minua testattiin siinä miten paljon jaksoin vielä uskoa Korkeimman johdatukseen. Ja minä uskoin. Mihin muuhunkaan olisin uskonut? Itseenikö?

Ja niin vastaukset alkoivat tulla. Aloin kutsua niitä valon välähdyksiksi. Saatoin herätä aamuyön tunteina johonkin aivan kirkkaaseen ajatukseen, joka täydellisesti vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen. Olin ihmeissäni noista tiedon hippusista ja kirjoitin ne muistiin. Kuukausien kuluessa ymmärsin myös miksi minut oli pysäytetty. Masennukseni ei ollut sattumaa. Minut oli pysäytetty, jotta oppisin uuden tavan tehdä työtä henkimaailman kanssa. Minulle opetettiin nyt ne keinot, joilla voisin, en vain auttaa itseäni, mutta myös muita ihmisiä.

Tämä ote on kirjastani Höyhenet polullani. Puhun lisää meditoimisesta Löydä sisäinen viisautesi -kurssillani.

Artikkelin kuva on omani. Kuvassa Hordron Seven Stones lähellä kotikaupunkiani Englannissa. Kivirinki on pronssikauden ihmisten tekemä pyhä paikka. Huomaatko kuvassa olevan valon?

Miksi sinun pitää suojata aurasi energia?

Miksi sinun pitää suojata aurasi energia?

Meissä jokaisessa virtaa elämän energia. Vaikka kehosi on tiivistä massaa, ei se tarkoita sitä etteikö sinunkin lävitsesi kulkisi koko ajan kosminen voima. Vedät kehoosi energiaa energiakeskustesi eli chakrojesi kautta. Kehossasi tuo energia virtaa energiakanavien kautta. Tuo energia muodostaa ympärillesi energiakentän eli auran. Mitä vapaammin energiasi virtaa ja mitä puhtaampia energiakeskuksesi ovat tukoista, sitä laajempi on aurasi. Henkisten gurujen auran sanotaan ulottuvan jopa kilometrien päähän.

Aurasi on sinun energinen käyntikorttisi. Aurasi astuu huoneeseen ennen sinua. Se kertoo sinusta ihmisille paljon enemmän kuin sanasi kertovat. Voit feikata sanasi, mutta et voi feikata auraasi. Aurassasi näkyvät kaikki fyysiset, emotionaaliset, mentaaliset ja henkiset ongelmasi. Näkijänä ja parantajana ne näkyvät minulle harmaanmustina laikkuina. Tunnen ne raskaina olotiloina kehossani. Jopa kipuna. Sen mukaan missä chakrassa nuo laikut näkyvät tai tuntuvat, pystyn jäljittämään siihen liittyvän käsittelemättömän tunteen. Shamanismissa puhutaan sellaisesta käsitteestä kuin sielun sirpaloituminen. Moderni psykologia puolestaan puhuu traumoista ja sisäisestä lapsesta. Mikä tahansa tuon reiän on aiheuttanut, siellä on aina joku syy, tapahtuma, jonka tunnemuisto on hautautunut energiakenttään ja heijastuu juuri tuona tummana varjona.

Nuo auran laikut eivät vain hidasta tai jopa estä energian virtaamista, mutta ovat myös auran heikkoja kohtia. Ne ovat niitä kohtia, joiden kautta ympäristöstä tulevat negatiiviset energiat pääsevät kiinnittymään. Miksi näin? Ihan siksi, että tässä kosmoksessa, pätevät tietyt energian lait. Energia vetää puoleensa aina samanlaista energiaa. ”Like attracts like”. Tunteetkin ovat energiaa. Jos esimerkiksi sakraalichakran energiassa on arvottomuuden tunteen aiheuttama energian tukos, tuo ”klöntti” vetää energiansa voimalla lisää arvottomuuden tunnetta ihmisten ja tapahtumien muodossa.

Siinä missä vedät kehoosi energiaa chakrojesi kautta, luovutat sitä myös ympäristöösi. Vaihdat koko ajan energisiä kokemuksia muiden ihmisten kanssa. Sanoinkuvannollisesti hierot energiaasi yhteen muiden ihmisten kanssa työpaikoilla, julkisilla paikoilla ja kotona. Jätät koko ajan itsestäsi energeettisiä ”sormenjälkiä” missä kuljetkin. Aurasi on kaikista avoin ja vastaanottavaisin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Aktin aikana energiat sulautuvat toisiinsa.

Olet varmaan huomannut itsekin miten olosi keventyy joidenkin ihmisten seurassa. Noista ihmisistä säteilee valtavasti positiivista hyvänolon energiaa. Toiset ihmiset taas imaisevat energiasi tyhjiin jo pelkän puhelinsoiton aikana. Samoin saatat mennä kauppaan hyvillä mielin ja tulet kotiin tuntien olosi itkuiseksi. Jossain siellä hyllyjen välissä sinuun tarrautui jonkun toisen ihmisen energiaa.

Puhutaankin tarroista. Niistä negatiivisista energioista tai jopa hengistä, jotka voivat takertua energiakenttään. Nuo tarrat voivat liistautua kiinni joltain toiselta ihmiseltä. Ne voivat olla mustasukkaisen partnerin vahtivaa energiaa tai ylihuolehtivan äidin kontrolloivaa energiaa. Ne voivat olla kollektiivisia negatiivisen energian kasaumia. Niitä lattianrajassa leijuvia tummia ”höttösiä”, joita silloin tällöin näkee ihan paljaallakin silmällä. Viimeksi näin sellaisen leijuvan kadulleni pysähtyneen ambulanssin takana muutama kuukausi sitten. Ne voivat olla myös jostain syystä välitilaan jääneitä henkiä. Heitä, jotka eivät halua siirtyä tai eivät löydä valoon.

Mitä sitten voit tehdä, jotta oma aurasi pysyy mahdollisimman puhtaana siitäkin huolimatta, että sinulla saattaa olla tunnekehossasi käsittelemättömiä tunteita?

Ihan ensimmäiseksi, en missään nimessä kehoita sinua pelkäämään negatiivisia tunteitasi. Niillä on sinulle asiaa. Ne ovat tienviittoja, jotka näyttävät sinulle missä sinulla on käsittelemättömiä tunnelukkoja. Tunteita ei saa tukahduttaa. Niiden tulee antaa tulla ja mennä. Se ei tarkoita sitä, että sinulla olisi oikeus olla aggressiivinen muita ihmisiä kohtaan tai muuten työntää negatiiviset tunteesi läheistesi niskaan. Se tarkoittaa sitä, että otat vastuun omista tunteistasi ja parannat itsesi.

Arkipäivän pienet suutahdukset ja harmitukset ovat ihan normaaleja tunnetiloja. Ihminen on tunteva ihminen. Sisäisen lapsen traumaattisten muistojen tai jonkun muun menneisyydessä tapahtuneen asian nostattamat tunnetilat ovat erilaisia. Niihin liittyvät masennuksen, irrallisuuden, toivottomuuden ja ahdistuksen tunteet ovat isoja tunteita, jotka estävät elämästä normaalia ja tasapainoista elämää.

Jossain vaiheessa kehitystään henkiset ihmiset tulevat tietoisiksi näistä tunteista. Yleensä se tapahtuu sielun synkän yön aikana. Aina ne eivät edes tule tästä elämästä. Silloin kyseessä on karmallinen tunnelukko. Shamanistisen käsityksen mukaan ihmisen kuollessa, chakrojen energia kokoontuu ylemmän sieluntähtichakran muodostamaan valopalloon. Syntyessään uuteen kehoon, chakrojen energia ottaa omat paikkansa uudessa olomuodossa. Chakroissa on siten sielun karmalliset muistot. Ne ovat niitä oppiläksyjä, jotka on tuotu vapaaehtoisesti tähän elämään, jotta ne voidaan parantaa.

Ihanteellisinta olisi tietysti, jos osana henkistä kehitystäsi, tutkiskelisit sisintäsi ja miettisit miksi sinun on vaikea irtipäästää jostain ihmisestä, menneisyyden tapahtumasta tai muusta sellaisesta asiasta, joka edelleen saa sinut tuntemaan negatiivisia tunteita. Mistä esimerkiksi arvottomuuden tunteesi, hylätyksi tulemisen pelkosi, häpeäsi juontaa juurensa? Tiedostamalla syy ja seuraus –suhteen, alat hyväksyä tapahtuneen. Anteeksiannon avulla eheytät tunnekehosi energian. Chakraenergiasi ja samalla karmasi parantuu.

Voit aina suojata aurasi energian, jotta et ole aivan auki ympäristön energiasaasteelle. Teet sen helpoiten rukouksen, valkoisen valon tai enkeleiden avulla. Rukouksiin on vuosisatojen, vuosituhansien aikana kerääntynyt valtava kollektiivinen rakkauden, uskon ja parantumisen voima. Jos rukous kuitenkin tuntuu sinusta vieraalta, voit visualisoida valkoisen valon kehoosi ja sinua ympäröivään auraan. Sanoin ilmaistu intentiosi siitä, että tämän valon läpäisevät vain ja ainoastaan rakastavat, kauniit, positiiviset ajatukset ja tunteet, pitää sinut suojassa. Voit myös pyytää arkkienkeli Mikaelia asettamaan suojaavan sinisen viittansa yllesi. Suosittelen, että teet suojauksen aamuisin herätessäsi ja iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Olen koostanut yhdeksän viikkoa kestävän chakra-kurssin, jolla johdatan avaamaan kehon seitsemän suurimman chakran tukoksia.

Miten negatiiviset uskomukset blokkaavat sinua?

Miten negatiiviset uskomukset blokkaavat sinua?

Uskotko joulupukkiin?

Mitä joulupukilla on tekemistä ihmisen elämää blokkaavien uskomusten kanssa?

Paljonkin, koska kysymyksessä on sellainen iso uskomus, joka oli sinulle aivan tosi ollessasi lapsi.

Joulupukki on lapselle ihan samanlainen fakta, kuin aikuiselle on maapallon pyöreys. Onneksi Isaac Newton keksi vetovoiman lain. Muuten pallomme saattaisi olla vieläkin litteä.

Keskimmäinen lapsenikin tuli kotiin parkuen, kun hänelle koulun leikkikentällä kerrottiin ettei joulupukkia ole olemassa. Hän vaatimalla vaati minua todistamaan, että se ei ollut totta. Eihän se voinut olla totta, koska hän oli itse tavannut ihan oikean joulupukin Rovaniemellä. Täällä Englannissa lasten uskoa joulupukkiin on helppo pitää yllä, koska joulupukki tuo lahjat savupiipun kautta keskellä yötä. Ihan samoin kuin pääsiäispupu jättää aikaisin pääsiäispäivänä värikkäät pääsiäismunat lasten löydettäväksi.

Lapseni ei pystynyt eikä halunnut uskoa sitä ettei joulupukkia ole olemassa. Itkun sekaisella äänellä hän vaati tietää: ”Mitä muuta sinä olet valehdellut minulle? Nyt kai kerrot minulle, että pääsiäispupuakaan ei ole olemassa!”

Laittaa miettimään tuo kysymys, eikö vaan? Mitä muuta olen ”valehdellut” hänelle sellaista, mikä ei ole totta? Jos nyt laitetaan pukit ja puput syrjään, mitä muita omia aikuisen uskomuksiani olen hänelle siirtänyt? Antanut elämänopeiksi, joiden avulla hän lähtee luovimaan tuonne isoon maailmaan? Olenko antanut hänelle tarpeeksi positiivisia, minäkuvaa vahvistavia ”Sinä pystyt! Sinä osaat! Sinä onnistut!” –uskomuksia. Vai olenko toiminut toisin? ”Eihän tuosta mitään tule! Et sinä osaa! Et ole tarpeeksi komea, pitkä, vahva, älykäs, nokkela, ahkera”….jatka vaan listaa. Resonoiko noista mikään sinulle itsellesi? Jos resonoi, on aika puhua kaikista niistä uskomuksistasi, joilla kuvailet itseäsi ja blokkaat elämääsi.

Lapsi elää aika puhtaasti aivojen theta-tilasta käsin elämänsä ensimmäiset elinvuodet. Hänen alitajuntansa on siten hyvin avoin. Siinä missä hän on luontaisesti kosketuksissa omaan intuitiivisuuteensa, hän on myös herkkä ympäristön vaikutuksille. Häneltä puuttuu aikuisen kyky jäsentää informaatiota ajattelemalla. Hänen minäkuvansa on muodostumassa. Tuon minäkuvan muodostumiseen vaikuttavat kaikki ne, mitä hän kuulee itsestään kotona, koulussa, harrastuksissa ja kaveripiirissä.

Minäkin uskoin pitkään, että en osannut laulaa. Koulun todistuksessa musiikki oli aina joko 7 tai 8. Minulla sanottiin olevan huono lauluääni. Äänelläänhän se variskin raakkuu ja niin edelleen. Ja niin en laulanut, koska en uskaltanut. Olin jo melkein 40-vuotias, kun minua pyydettiin kuoroon siksi, että minulla on kuulemma erittäin kaunis ääni. Siinä romuttui yksi elämääni hallinnut uskomus kertaheitolla.

Samoin omaa taiteellisuuttani koskeva uskomus kaatui ensimmäisellä maalaustunnilla kymmenen vuotta sitten. Olin mennyt maalaustunnille ihan vain siksi, että hypnoterapeuttini suositteli jonkun luovan harrastuksen aloittamista vastapainoksi vaativalle työlleni. Ajattelin, että käyn vaan pikkasen sutimassa väreillä. Enhän minä osannut maalata, koska minulla oli kuviksestakin ne samat 7 tai 8. Opettajani totesi, että ”The Finn can paint.” Kehystytin ensimmäisen työni. Sen paperille öljyillä sutimani lapsen muotokuvan, johon otin mallia opettajan kuvakirjasta. Maalaus roikkuu nyt eteisessäni muistuttaen minua siitä, miten helposti syväänpiintyneet uskomukset ovat muutettavissa.

Joskus uskomusten muuttamiseen ei tarvita kuin yksi iso oivaltamisen hetki siitä, miten väärin ihminen onkaan voinut ajatella.

Olen sittemmin kyseenalaistanut paljon isompiakin uskomuksia. Olen mennyt päin rahaan, minäkuvaani ja omanarvontunteeseeni liittyviä vinoutuneita ajatusmallejani. Ne ihan suoraan sanottuna sabotoivat elämääni. Ne hilluivat siellä alitajuntani tasolla saaden minut ajattelemaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla.  Hyvin usein haavoittuneen sisäisen lapseni tavoin ylireagoiden.

Muutos on mahdollista. Muutos on aina mahdollista. Se mitä ajattelemme itsestämme, ei ole kiveen kirjoitettu. On tieteellisesti todistettu, että aivoihin voidaan luoda uusia neuronien eli ajatusimpulssien kulkuratoja. Siinä missä uskomme aivojen olevan jotenkin irrallinen, itsestään ajatteleva kehon osa, pystymme aina muuttamaan sen mitä ajattelemme. Kun tarpeeksi kauan toistamme itsellemme uusia, positiivisia minäkuvaa vahvistavia ajatuksia, niistä muodostuu uusi uskomus. Uusi ajatusten kulkurata. Uusi positiivinen minäkuva.

Voimme siten aina valita pystymmekö vai emmekö pysty. Osaammeko vai emmekö osaa. Voimmeko vai emmekö voi. Aivot eivät osaa kertoa eroa. Ne suorittavat sen minkä niiden omistaja ohjelmoi ne tekemään. Edesmenneen Henry Ford’n sanoin;

“Whether you think you can or think you can’t, you are right”.

Mitkä ovat ne Sinun alitajuiset negatiiviset uskomuksesi ja tunteesi? Ne, jotka estävät Sinua elämästä luovempaa, rikkaampaa ja onnellisempaa elämää?

Jos elämässäsi toistuvat samat epäonnistumisen teemat, vaikka rahan tai rakkauden kohdalla, sinun on aika tiedostaa miten uskomuksesi blokkaavat elämääsi. Ovatko uskomukset omiasi vai toistatko esimerkiksi vanhemmiltasi opittuja malleja? Ja mistä tulevat negatiiviset tunteesi? Kannatko mukanasi sisäisen lapsesi tunnelukkoa?

Puhuttiinko sinun kotonasi niin, että raha oli vaikeaa? Oliko raha ja rahan puute häpeää tuottava asia? Kasvoitko aikuiseksi uskoen, että rahan ansaitseminen tai sen tekeminen on tosi iso ja vaikea juttu? Miten sinä puhut lapsillesi rahasta? Onko vastauksesi vaikka uuden nettipelin ostamiseen ”Minulla ei ole rahaa?” Vai pehmennätkö sitä sanomalla positiivisemmin ”Kuule kulta, tämän kuun budjetti alkaa olla käytetty, mutta laitetaanko ensi kuun budjettiin?”

Mitkä ovat kokemuksesi rakkaudesta ja parisuhteista? Mitä uskot syvällä sisimmässäsi vastakkaisen sukupuolen luotettavuudesta? Arvostatko itseäsi tarpeeksi, jotta pystyt tuntemaan syvää kiintymystä ja ehdotonta rakkautta? Vai hallitseeko sinua ehkä sisäisen lapsesi hylätyksi tulemisen tunne? Roikutko läheisriippuvana mustasukkaisesti kiinni ihmisissä?

Entä terveys? Pelkäätkö kuollaksesi syöpää? Sitä, että sairastut ja menetät elämäsi hallinnan.

Maapallolla on vieläkin ihmisiä, jotka haluavat uskoa siihen, että maapallo on litteä. Näin viime viikolla somessa hauskan artikkelin. Kirjoittaja pohtii siinä voisiko näille ihmisille tehdä oman TV-ohjelman, jossa he lähtevät etsimään maan reunaa. Joku oli kommentoinut artikkeliin voisiko nuo ihmiset viedä avaruuteen, jotta he näkisivät miten maapallo onkin pyöreä.

Vai näkisivätkö? Ehkä he tulisivat takaisin kertoen nähneensä avaruudessa lilluvan litteän lautasen. Kuka tietää?

 

Enemmän uskomuksista, autenttisesta voimasta ja unelmista kurssillani Matka omaa voimaan.

Kuvituskuva: unsplash.com

Maalauskuva: oma sudittu kuvani

Valon ja varjon tanssi

Valon ja varjon tanssi

Tämän alkuvuoden teemaksi on noussut pelko. Etenkin karmallinen pelko. Sellainen pelko, joka ei tule tästä elämästä.

Tuo pelko on minulle tuttu tunne. Painin jaacobin painia sen kanssa jo vuosia sitten sieluni synkässä yössä.

Pelko rajoittaa ihmisen elämää. Moni asia jää tekemättä vain siksi, että pelottaa. Toisaalta pelon rinnuksiin tarttuminen auttaa tekemään sitä mihin ei itsekään usko pystyvänsä. Silloin, kun on pakko.

Mieleen nousevat Eeva Joenpellon isoisän sanat hänen kirjastaan ”Jottei varjos haalistu”.

”Opi tykkäämään ittestäs.
Tanssi varjos vieressä ja pidä lystiä.
Tanssi ain auringonpaisteessa, jottei varjos haalistu.”

En nyt enää edes jaksa muistaa miten monta kertaa olen tuon kirjan avannut ja nuo sanat lukenut. En muista sitäkään miten moneen paikkaan olen noita sanoja siteerannut. Kuinka monelle ne ääneen lausunut.

Noista sanoista on muodostunut minulle elämänviisaus. Nuo sanat ovat minulle yksinkertaisuudessaan kauneinta suomen kieltä. Sitä ihtiään. Aidointa ihmisen olemusta silloin, kun ihminen ei itsekään tiedä tai muista kuka hän on tai mistä hän on kotoisin.

Onko mistään kotoisin?

Pelot on tarkoitettu voitettaviksi. Mutta kerropa se sisäiselle lapselleni, joka mieluummin istuisi portaiden alla komerossa. Kerro se lapselleni, joka mieluummin laittaisi kädet korvilleen. Istuisi pimeässä niin hiljaa, että hänestä ei edes jäisi varjoa.

Yläkerralla on huumorintajua.

Voin puhua höyhenistä polullani, valonvälähdyksistä, henkioppaistani, rakkauden parantavasta voimasta ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, mutta jos en uskalla tunnistaa varjoani, en koskaan opi tykkäämään ittestäni. Kun tanssin auringonpaisteessa, varjoni ei haalistu.

Tässä kaikessa on suuri paradoksi. Mitä kirkkaampi auringonpaiste, sitä tummempi varjo.

Pelon tunteminen on pelottavaa. Nyt mennään sinne minne en halua mennä. Nyt mennään kohti kaikkea sitä mikä ahdistaa. Ei tämä tunne uusi tunne ole. Ymmärsin taannoin, että olen aina elänyt tämän pelon tunteen kanssa. Olen ollut vain erittäin taitava piilottamaan sen tekemisen taakse. Olen harhautellut varjoani. Loikkinut yhdestä valon välähdyksestä toiseen yrittäen karkottaa varjoni kannoiltani.

Jos sammutan valot, se mitä en näe, ei ole olemassa.

Entä, jos istuisin varjoni viereen ja kysyisin mitä se haluaa minulle kertoa. Missä kaikkialla se on ollut ja mitä nähnyt. Miten se haluaa auttaa minua olemaan parempi ihminen. Rakkaudellisempi ihminen. Valoisampi ihminen.

Entä, jos tanssisin sen vieressä kuin tumman komean muukalaisen viemänä kiihkeän tangon tahdissa elämän tanssilattialla. Nauttisin joka hetkestä. Tekisin tuttavuutta sen kanssa. Kunnioittaisin sen pitkää sielun polkua ja sanomaa. Hyväksyisin itseni juuri sellaisena kuin olen. Antautuisin tunteideni vietäväksi, jotta en enää koskaan piilottaisi mitään itsestäni. Jotta tuntisin tunteeni, pelkonikin, antamatta sen varjon haalistua.

Sielun polku on pitkä polku ja sille mahtuu kaikenlaista. Ei minun tarvitse yrittää poistaa minusta sitä mikä on voimavarani. Sitä minkä kautta opin eniten itsestäni ja elämästäni. Minun tulee vain astua auringonpaisteeseen ja antaa varjoni tanssia vieressäni.