Kuka sammutti valon?

Valoa ei ole ilman pimeyttä. Valaistumiseen pyrkivä henkinen etsijä joutuu polullaan kohtaamaan yhden tai useamman epäilyjen värittämän jakson. Henkimaailma työntää etsijän oman mukavuusalueen ulkopuolelle, jossa on pakko kohdata egon rajoitteet. Vaihtoehtona on henkinen kuolema.

Laskeudumme pimeyteen kohdataksemme syvimmät pelkomme. Pahanolomme hetkellä meillä on kaksi vaihtoehtoa; pysyä egon rakentamassa vankilassa tai romuttaa se. Romuttaminen tarkoittaa luopumista siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Kehitystä ei tapahdu, jos itsepintaisesti turvaudumme siihen, mitä meillä on ja siihen mitä me olemme.

Henkinen kehitys on prosessi, jolla on ihan oma elämä. Voimme yrittää manipuloida ihan kaikkea muuta, mutta emme sitä miten henkimaailma tekee töitä kanssamme. Se on pelottavaa, koska nyt meiltä kysytään uskoa sellaiseen mitä emme edes näe. Olen huomannut, että kun lähdemme tälle sielun polulle, alkuaika on aivan ihanaa hurmosta. Olemme löytäneet uuden maailman, jossa kaikki on mahdollista. Olomme on voittamaton ja kuvittelemme, että voimme päättää siitä mitä meille tapahtuu. Manifestoimme, meditoimme ja ajattelemme positiivisesti. Kaikki on ”Ah, niin ihanaa”.

Mutta tuo on vain alku. Se on se porkkana millä meidät vetäistään omaan syvimpään olemukseemme. Tuon alkuajan hurmosvaiheen jälkeen alkaa se varsinainen työ. Monet tipahtavat hurmoksen kärryiltä tässä vaiheessa. Eteen tulee tilanteita, ihmisiä ja vastoinkäymisiä. Petymme siihen, että huolimatta kaikista kauniista henkisistä opeistamme, meitä näin raadollisesti rangaistaan. Missä on se täyttymys joka luvattiin? Miksi minua satutetaan, vaikka en ole tehnyt mitään pahaa, vaan olen yrittänyt olla juuri kuten on opetettu? Miksi en enää osaa manifestoida? Kuka sammutti valon!

Ihmisen ego on iso ja se haluaa hallita kaikkea. Luulitko ihan oikeasti, että se antaisi sinun ihan näin helposti paeta egosi vankilasta ja antaa korkeimman minäsi tarttua ohjaimiin? Alkaa taistelu siitä kuka voittaa. Voittaako egosi vai voittaako sielusi? Sinussa syvällä olevat pelot, tukahdetut tunteet nostavat ilkeää päätään ja käytät enemmän ja enemmän energiaa niiden piilossa pitämiseen. Tämä henkinen polku onkin raskas ja sen anti nuhjuista. Tervetuloa sielun pimeään yöhön! Menetkö paniikkiin ja pakenet tuttuun ja turvalliseen maailmaasi vai avaatko kätesi levälleen halaamaan epäilyksen pahaa oloa?

Sielun pimeä yö on henkistä extremiä. Se on testi siihen miten osaamme luopua siitä mikä ei ole meille tarkoitettu.

Kysyt isoja kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Etsit omaa paikkaasi. Omaa minääsi. Olet suorittanut elämää niin kauan. Elänyt sitä normien ja yhteiskunnan mukaan. Mutta elämä ei ole suorittamista varten. Et siitä saa palkintoa tuolla puolen. Sinua ei taputeta selkään siksi, että olet ollut kiva ja kiltti ihminen, jos se on tarkoittanut sitä, että olet haudannut sielusi. Haudannut sen menestymisen, pätemisen, tekemisen taakse. Antanut egosi rajoittaa sielusi elämää.

Minäkin olin suorittanut elämää niin kauan. Olin sulkenut oman syvimmän olemukseni pois niin kauan, että olin vieras itselleni. Olin luullut pystyväni manipuloimaan kehitystäni. Kun laskeuduin omaan pimeyteeni, minun oli vaikea tunnustaa, että yhteyteni henkimaailmaan oli poissa. Rukouksiini ei vastattu. Minut oli hylätty, enkä ymmärtänyt miksi. Oliko se siksi, että en ollut riittävän hyvä henkimaailman käytettäväksi?

Minut laitettiin katkolle. Minut laitettiin testiin. Se minkä olin kokenut olevan läsnä, olikin nyt poissa. Ympärilläni oli vahva seinä, jonka yli en nähnyt. Ryvin pohjalla. Halusin, että minut pelastetaan. Olin vihainen, koska kukaan ei tullut pelastamaan minua. Kirosin viikkoja, kuukausia huonoa onneani. Sitten saapui päivä, kun ymmärsin, että en voinut siirtää kipuani kenenkään muun harteille. En voinut antaa sitä pois. Minun tuli kohdata se ihan yksin. Se oli kuoleman hetki, jolloin ihan oikeasti halusin kuolla. Tämä oli niin syvältä!

Olin väistellyt tunteitani tyydyttävästi kolmekymmentä vuotta. Kaikki mitä minulle oli sattunut elämäni aikana oli johdattanut minua väjäämättä kohti hetkeä, jolloin minun oli pakko kääntyä ja kohdata pelkoni sydän vapisten. Tiesin, että jos en sitä uskaltaisi tehdä, niin mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi. Minä en muuttuisi paremmaksi. En edes tiennyt mitä pelkäsin. Oliko se yksinäisyys? Hylätyksi tuleminen? Rakkauden puute? Avun vastaanottaminen? Omien pahojen tekojeni tunnustaminen? Sen, että olin ihan oikeasti paska, itsekäs ihminen, joka ei osannut tuntea kiitollisuutta, anteeksiantoa eikä rakkautta edes itseään kohtaan.

Masennukseni aikana minulla oli suuri tarve olla yksin. Janosin hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Halusin oppia tuntemaan itseni. Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle. En enää halunnut elää itseni vieressä, vaan itsessäni. Minua vaivasivat jatkuvasti päässäni pyörivät ajatukset.

Kokeneena meditoijana koin tämän turhauttavana. Olin meditoinut vuosia ja omasta mielestäni olin siinä hyvä. Olin saanut paljon tietoa läpi meditoidessani. Olin tutustunut henkioppaisiini ja minua oli ohjattu hellästi kehitykseni polulla. Nyt tilanne oli kokonaan toinen. Mielessä pyörivät vain isot, vastausta odottavat kysymykset. Miksi? Minkä takia? Miksi voin niin pahoin? Mihin olin kadottanut kaiken toivon tulevaisuuden suhteen? Ja missä ihmeessä oli yhteyteni henkimaailmaan?

Jatkoin meditointia. Siitä oli tullut vuosien varrella tapa ja tunnollisesti hiljennyin joka päivä puhumaan henkioppailleni. Sanotaan, että meditoinnin aikana Korkein puhuu meille ja muina aikoina me Korkeimmalle. No, minulle ei kyllä kukaan puhunut yhtään mitään noiden pimeiden kuukausien aikana. Tietoisuuteni oli täynnä sitä samaa mitä se oli kaikkina muinakin aikoina – ahdistusta. En silti halunnut antaa periksi. Uskoni siihen, että jopa lyhyistä lyhyinkin tyhjä hetki mielessäni työntäisi kaoottisen mieleni syrjään ja avaisi yhteyden henkimaailmaan, antoi minulle voimaa. Tiesin, että se oli mahdollista. Olihan minua opetettu meedioksi tuota kautta. Mutta nyt oli henkiset tekniset kiksit ja niksit vähissä. Nyt meditoinnistani puuttui hileet ja bileet. Nyt minua testattiin siinä miten paljon jaksoin vielä uskoa Korkeimman johdatukseen. Ja minä uskoin. Mihin muuhunkaan olisin uskonut? Itseenikö?

Ja niin vastaukset alkoivat tulla. Aloin kutsua niitä valon välähdyksiksi. Saatoin herätä aamuyön tunteina johonkin aivan kirkkaaseen ajatukseen, joka täydellisesti vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen. Olin ihmeissäni noista tiedon hippusista ja kirjoitin ne muistiin. Kuukausien kuluessa ymmärsin myös miksi minut oli pysäytetty. Masennukseni ei ollut sattumaa. Minut oli pysäytetty, jotta oppisin uuden tavan tehdä työtä henkimaailman kanssa. Minulle opetettiin nyt ne keinot, joilla voisin, en vain auttaa itseäni, mutta myös muita ihmisiä.

Tämä ote on kirjastani Höyhenet polullani. Puhun lisää meditoimisesta Löydä sisäinen viisautesi -kurssillani.

Artikkelin kuva on omani. Kuvassa Hordron Seven Stones lähellä kotikaupunkiani Englannissa. Kivirinki on pronssikauden ihmisten tekemä pyhä paikka. Huomaatko kuvassa olevan valon?