Isot kysymykset

Olen miettinyt paljon johdatusta ja suhdettani Johdattajaani viime aikoina. Etenkin sitä, että olenko oikealla tiellä, oikealla polulla.

Mietinnän syynä lienee eräs ylikuumentunut keskustelu eräässä henkisessä ryhmässä, jossa minulle heitettiin kommentti ”Miten sinä voit olla terapeutti?” Muistan kuinka katsoin kommenttia ja vatsanpohjaani väänsi. Kiukku siellä velloi. Miten julkeavasti todettu! Kuinka uskallat! Tunnenko sinut? Tunnetko sinä minut? Miten voit arvostella muutaman kommentin perusteella sitä kuka minä olen ja mikä on minun tehtäväni täällä?

Tuhat ja yksi syytä miksi voin olla terapeutti ja miksi olen tunneterapeutti. En kirjoittanut yhtäkään niistä. En lähtenyt selittämään tietäni. Vuosikymmeniä kestänyttä taaperteluani henkisellä polullani. En koulutustani. En sitä miten tunnen hoidettavieni energian. Näen lukot harmaina läiskinä. Tiedän mihin koskee. Missä on ehkä jopa fyysinen sairaus. En selittänyt sitä mitä minulle oli tapahtunut. En sitä miten tähän olen tullut. En omasta halustani, vaan jonkun muun ohjaamana. Minua on viety kuin pässiä narussa. En selittänyt kokemuksiani Johdattajani kanssa. En sitä miten parannuin pahasta masennuksestani ja miten intuitiviinen terapiani muotoutui. En mitään sitä mitä olisin halunnut kirjoittaa nasevaksi ”iske se ihminen lyttyyn omalla tiedollasi, kokemuksellasi ja henkisellä know how’lla” tyyliin.

Sen sijaan kirjoitin yhden lauseen ”Sometimes God works in mysterious ways”. Pistin perään hymiön ja lähdin juoksemaan. Itketti, suututti ja oksetti.

Oksentamisen tunne on tuttu tunne tunnelukkoterapiastani. Se on se miten tunnen lukon vapautuvan ihmisessä, jonka kanssa teen terapiaani. Se nousee minussa. Se närästää vielä pitkään istunnon jälkeenkin. Nyt sen tunne oli minussa. Ehkä kommentoija oli oikeassa siinä, että olen mielensäpahoittaja. Etta minulla on lukkoja omasta taka. Olen jäävi auttamaan ketään omien lukkojensa avaamisessa. Ehkä minua oksetti eniten minä itse.

Se mäki oli pitkä mäki. Se oli läähättävän pitkä mäki. Oksennuksen tunteeni vain lisääntyi sen pahuksen mäen myötä. Olen aina inhonnut tuota mäkeä juoksureittini varrella. Kuitenkin joka kerta juoksen sen ylös. Mäen päällä kasvoilleni leijui jotain. Hätistin sen pois. Jotain valkoista. Höyhen. Seurasin sen leijuntaa maahan saakka. Höyhenet polullani. Kirjani nimi. Tarinani henkisestä kehityksestäni.

Kohotin katseeni ylös ja näin sateenkaaren.

Johdatus. Se miten kysymyksiin vastataan. Se miten merkit annetaan. Olin oikealla polulla. Minulle annettiin taivaasta iso hymiö noiden merkkien muodossa.

Mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset ajattelevat minusta? He eivät ole Jumala. He ovat ihmisiä, joilla on omat mielipiteet, omat kokemukset, oma maailma. Se mitä minä olen tullut tekemään tänne maan päälle, on minun juttuni. Se mitä he tekevät, on heidän juttunsa. Minun lojaalisuuteni on Johdatuksen käsissä. Missä heidän lojaalisuutensa on, on ihan heidän oma juttu.

En anna energiaani heille. En anna voimaani heille. Sen sijaan käännyn Johdatuksen puoleen ja kysyn kysymyksiä. Isoja Kysymyksiä. Kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Omasta tarkoituksestani. Pyydän apua. Sitten hiljennyn, juoksen, syön, nukun, kirjoitan ja odotan vastausta. Se tulee ennemmin tai myöhemmin.

Joskus se tulee nopeasti kuten tapahtui juoksulenkilläni. Kysymykseeni siitä onko oma totuuteni omasta tehtävästäni täällä oikea, vastattiin todella nopeasti. Joskus vastausta saa hieman odottaa. Harjoittaa kärsivällisyyttä. Harjoittaa uskoa. Luottamusta siihen, että ei ole yksin. Vastaus tulee ennemmin tai myöhemmin. Se tulee aina. Siihen voin uskoa, koska sen olen kokenut niin monta kertaa.

Silloin, kun et itse osaa, jaksa, kysy kysymyksiä. Kysy Isoja kysymyksiä. Ei sinun tarvitse osata, jaksaa kaikkea itse. Olet osa suurempaa kokonaisuutta. Luota! Elämä kantaa kyllä.

Vastaa